Ensimmäiset valokuva-albumit – kuvien säilyttämistä, keräämistä ja selaamista varten – tulivat porvariston käyttöön jo 1860-luvulla. Visiitti- eli käyntikorttikuvia säilytettiin omissa rasioissaan ja albumeissaan. 1900-luvun vaihteen valokuvastudioissa alettiin kuvata myös ihmisen elinkaareen liittyviä juhlahetkiä, kuten hää- ja rippikuvia. Teollistumisen ja varallisuuden kasvun myötä valokuvaus tavoitti yhä useampia ihmisiä. Rullafilmien, laatikkokameroiden ja ensimmäisten värifilmien ansiosta valokuva oli levinnyt 1950-luvulla jo lähes kaikkiin suomalaisiin koteihin. Kuvaustilanteet monipuolistuivat ja aiheita olivat esimerkiksi joulun vietto, syntymäpäivät, hautajaiset, luonto ja maisemat.
”Ennen se oli semmosta, että mentiin kylään katteleen valokuvia. – – se tavallaan se yhteisöllisyys, mikä siinä aikasemmin oli, että sä tapasit ihmisiä niinkun kasvotusten.” *
Perinteiset albumit olivat kartonki-, nahka- tai tekonahkakantisia. Valokuvien viereen kartonkisivulle kirjoitettiin usein kuvaa selventävä teksti. Myöhemmin albumeja on tehty myös muovista, ja kuville on varattu omat paikkansa muovitaskuista. Monet perheet kuvasivat vielä 1990-luvulla ja 2000-luvun vaihteessa perinteisellä filmikameralla, jolloin kuvat on kehitetty ja aseteltu albumeihin.
YLEn Uutisissa vuodelta 2014 oli juttu valokuvien jakamisesta sosiaalisessa mediassa. Video: YLEn Elävä arkisto.
Valokuva-albumien merkitys on muuttunut erityisesti 2000-luvulla, digikameroiden ja kännykkäkameroiden käytön myötä. Digikuvista voidaan painattaa kuvakirjoja. Erityisesti monenlaiset selfiet, arki- ja matkakuvat täyttävät sähköisiä kansioita Facebookissa ja Instagramissa.
Valokuva-albumien yhteinen selailu ja muistelu ovat muuttuneet yhteiskuvien ottamiseksi kännykällä. Kuvilla kerätään tykkäyksiä ja kommenteja internetissä.
Suurella osalla ihmisistä on kuitenkin edelleen hyvin nostalginen suhde lapsuuden kodeissa koottuihin perhealbumeihin. Ne ovat kuin kuvattuja päiväkirjoja elämän kaaren huippuhetkistä. Albumit antavat lisäksi tietoa edesmenneiden sukulaisten elämästä ja menneistä ajoista, joita ei enää mistään muualta tavoita. Millä tavoin sähköiset valokuvakansiot jäävätkään muistiin tuleville polville?
Teksti: Helen Mettälä, Suvi Salminen ja Erja Marin, kansatieteen työseminaari 2016 (toim. Marianne Mäkinen)
* Viittaus haastattelusta kansatieteen työseminaarityössä ”Valokuva-albumin muuttuneet merkitykset” (Helen Mettälä, Suvi Salminen & Erja Marin 2016).
Artikkelikuva: Kuvakaappaus, Turun yliopiston kansatieteen oppiaineen Facebook-sivut.
Lue lisää valokuvien arjen historiasta:
Leppänen, Anu-Riikka 2016: Henkiin herääviä valokuvia. Hiiskuttua-verkkolehti.