Ennen digitaalisen kuvankäsittelyn aikaa valokuvien analoginen käsittely perustui niiden fyysiseen muokkaukseen. Esimerkiksi mustavalkokuvia saatettiin maalata ja koota monesta eri kuvasta. Niitä voitiin työstää jo pimiössä, käsittelemällä ja leikkaamalla myös filminegatiiveja. Muokattuja kuvia tekivät niin studiokuvaajat kuin taiteilijatkin.
Kuvamanipulaatiota on tehty myös poliittisista syistä. Esimerkiksi sanomalehtikuvaa rajaamalla voidaan vaikuttaa sen välittämään viestiin. Ilman muokkaustakin saatetaan luoda harhaa kuvan aitoudesta; muun muassa tilannetta lavastamalla voidaan vaikuttaa kuvan sisältämään informaatioon. 1900-luvun alussa monet uskoivat keijukaisten olemassaoloon nähtyään kuvia niistä – ja puolustivat tätä näkemystä vankasti.
Nykyään valokuvaaja voi käsitellä kuviaan jo ennen kuvan ottamista: valo- ja väritasapainoa sekä tarkkuutta säädetään digikameran asetuksissa. Jälkikäteen kuvia voi työstää enemmän esimerkiksi Adobe Photoshop -ohjelmalla. Ohjelman suuri suosio loikin slangiverbin kuvanmuokkaamiselle – ”photoshoppaamisen”. 2000-luvulla erilaiset kuvan muokkaus- ja käsittelyohjelmat ovat tulleet yhä useamman saavutettavaksi. Muokattuja kuvia käytetään ahkerasti esimerkiksi Instagramissa, Facebookissa ja Snapchat-pikaviestipalvelussa. Jokapäiväinen kuvavirta onkin herättänyt runsaasti keskusteluja medialukutaidosta.
Ihmisvartaloiden ja kasvojen muokkaus ja käsittely herättävät paljon tunteita. Ne luovat harhaanjohtavia mielikuvia siitä, miltä ihminen todella näyttää. Kaikki eivät kuitenkaan halua käsitellä kuviaan. Aidot ”without makeup” -kuvat ja luonnollisuutta sekä käsittelemättömyyttä edustavat kuvat pyrkivät valtaamaan tilaa julkisesta mediasta.
Kuvien vastaanottaja tulkitsee kuvat omista lähtökohdistaan. Niihin vaikuttavat kulttuuriympäristö, kasvatus ja henkilön aikaisemmat kokemukset. Eräs turkulainen lukiolaisryhmä määritteli aidon kuvan ominaisuuksiksi luonnollisuuden, alkuperäisyyden, totuudenmukaisuuden ja ihmiskehon virheiden näkyvyyden. Toisaalta suurin osa hyväksyi muokatut mainos- ja mallikuvat, vaikka niiden ymmärrettiinkin väärentävän todellisuutta. Samalla muokattu kuva herätti lukiolaisissa selvästi enemmän negatiivisia tunteita ja mielikuvia, verrattuna aitoon kuvaan.
Kuvakulttuuri osallistaa yhä enemmän tavallisia ihmisiä. Kuka tahansa voi toimia valokuvaajana ja tuottaa kuvia julkiseen mediaan. Aidon ja muokatun kuvan raja on aikaisempaa häilyvämpi, ja sen tulkinta on hyvin henkilökohtainen.
Teksti: Essi Pietilä, Lauri Järvenpää & Minna Engblom (toim. Marianne Mäkinen)
Artikkelikuva: Nuori rusettipäinen tyttö peilivalokuvassa 1915. Sama tyttö pöydän ääressä viidestä eri kuvakulmasta kuvattuna. Nurmijärven museon kuva-arkisto.
Lue lisää valokuvista:
Leppänen, Anu-Riikka 2016: Henkiin herääviä valokuvia. Hiiskuttua-verkkolehti.
Mettälä, Helen & Salminen, Suvi & Marin, Erja 2016 (toim. Marianne Mäkinen): Paperinen valokuvakansio vai Facebookin kuvakokoelma? 100 vuotta mennyttä ja tulevaa -nettisivusto.