Nykyajan suomalaiselle kaitafilmit ovat kiehtova, salaperäinen matka menneisyyteen, mutta vielä 1970-luvun suomalaiselle kaitafilmaus oli valokuvien ohella ainoa keino tallentaa ainutlaatuisia hetkiä elämässä, matkoja, työtä ja tärkeitä ihmisiä. Kaitafilmit eivät sisällä pelkästään alussa mainittuja osin kliseisiäkin teemoja, vaan koko elämän kirjon syntymästä kuolemaan, arkipäivän askareita, tunteita, ajatuksia, pelkoja, toiveita ja unelmia.
Teljän peruskoulun oppilaat esittelevät kaitafilmikerhoaan. Video: YLEn Elävä arkisto.
Varhaisimmat perhekaitafilmeiksi eli tavallisten suomalaisten perheiden kuvaamiksi kaitafilmeiksi luettavat filmit on kuvattu 1920-luvulla. Vasta 1960-luvulta alkaen siitä tuli niin yleinen harrastus, että alettiin puhua koko kansan harrastuksesta. Vielä silloinkin kuvauskalusto oli hintavaa ja filmit kalliita sekä lyhyitä: yksi filmi oli kolmen ja puolen minuutin mittainen, joten tyypillisimmillään kuvaajan oli tarkkaan pohdittava, mitä ja kuinka paljon hän filmille tallensi.
Kaitafilmeistä siirryttiin videokuvaamiseen 1980-luvulla. Video: YLEn Elävä arkisto.
Vähitellen 1980-luvulle tultaessa videokuvaus syrjäytti kaitafilmauksen, ja kaitafilmit jäivät kaappien ja varastojen kätköihin. 2000-luvun digitointibuumi on tuonut vanhat kaitafilmit jälleen kuvaajien ja kuvattujen katsottaviksi sekä tutkijoiden ja taiteen käyttöön. Niiden taika on edelleen jäljellä.
Teksti: Salla Tenkanen, kansatieteen jatko-opiskelija, FM
Artikkelikuva: Mies kuvaamassa kaitafilmikameralla hiekkalaatikon ulkopuolella istuvaa lasta, muiden aikuisten seuratessa vieressä. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo, kuvaaja Eeva Rista 1970.