Haastatteluja, kuvaamista ja keruuta – kansatieteen kenttätöitä

Kansatieteen keskeisimpiä profilointiperusteita on oppiaineen suhde aineistonhankintaan. Tämä merkitsee kenttätyön tekemistä. Taustat tälle toiminnalle löytyvät yleisetnografisesta tiedemaailmasta ja etnografisista menetelmistä. Aikaisemmin erityisesti antropologia on tullut tunnetuksi kaukaisten ja eksoottisten yhteisöjen parissa tapahtuvasta tiedon tallentamisesta ja keruusta.  Myös suomalaiset varhaiset sosiaaliantropologit (esim. E. Westermarck, R. Karsten, H. Granqvist) tekivät vastaavia matkoja ja kansatieteilijät erityisesti yhdessä kielitieteilijöiden kanssa lähinnä suomalais-ugrilaisten kansojen pariin (esim. S. Pälsi, U.T. Sirelius). Kulttuuriantropologian kautta teemat ja kenttävariaatiot ovat saavuttaneet huomattavan kirjon, ja mukana ovat esimerkiksi niin urbaani kuin lääketieteellinenkin näkökulma. Myös historiatieteet ovat tavallaan etnografisoituneet aineistonhankinnassaan.

Otteita kenttätyöpäiväkirjasta. Kenttätöitä tehtiin Bengtskärin majakalla keväällä 2013. Turun Yliopistosäätiö on rahoittanut tutkimusta. Kuva: Timo J. Virtanen.

Myöhemmin matkan ja ”primitiivisyyden” avulla tapahtunut kohteen määrittely on saanut rinnalleen ”homeland anthropologyn”, suomalaisen ja vertailevan kansatieteen sekä eurooppalaisen etnologian kaltaiset ulottuvuudet. Kansatieteessä primaari tutkimuskohde on ollut oma kansa, vaikka vertailevaa näkökulmaa on korostettu. Nykyisin kenttätyön avulla pyritään usein lähestymään muutos- ja murrosprosesseja. Näihin voivat kuulua niin maahan- ja maastamuutto kuin arkisen teknologian kehityskin. Samalla maantieteellisen sijainnin avulla määrittyvä kenttä-käsite on kokenut inflaation. Kenttä voidaankin määrätyn kylän tai kaupungin lisäksi ymmärtää yhtä hyvin esimerkiksi instituutioksi, arkistoksi, ilmiöksi tai tapahtumaksi.

Kansatieteen kenttätyökurssilla Tarvasjoella keväällä 2016. Kuva: Timo J. Virtasen kokoelmasta.

Etnografisten menetelmien palettiin ovat kuuluneet erityisesti haastattelun, havainnoinnin, kyselyjen ja kuvaamisen erilaiset menetelmät.  Yhä useammin painotetaan eettisyyttä, kenttätyön dialogisuutta ja tutkijasubjektin sekä tutkittavaobjektin suhteen luonnetta. Samalla voidaan pohtia kansatieteellisen kenttätyön ja hiljattain lanseeratun yliopiston kolmannen tehtävän eli yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen yhteisiä piirteitä.  Etnologisessa kenttätyössä keskustellaan myös osallistamisesta, törmäyttämisestä ja soveltavasta tutkimuksesta.  Tallennusmenetelmien kehittyessä kenttätyön tekninen ja teknologinen osuus on muuttunut kelanauhureista ja filmikameroista digitaalisten tallenteiden käytöksi. Kenttämateriaalien arkistoinnin suhteen vastaava kehitys on helpottanut tutkijoiden työtä niin aineistojen lähestymisen kuin jakamisenkin näkökulmista.  Kenttätöiden historia ja olemus kuvastuu sekä kenttätyökertomusten kautta että myös arkistoidun aineiston, opinnäytteiden ja julkaistun tutkimuksen avulla. Turkulaisessa kansatieteessä kenttätyön alkeet kuuluvat jo ensimmäisen vuoden opintosisältöihin ja kumulatiivisesti koko opintopolkuun.  Nykypäivän näkökulmasta se on toimintaa valtiorajan kaksoiskaupungissa, jokiohjelmien ja kuntaliitosten tutkimuksessa tai yhtä hyvin silakanpyynnin parissa.

Kerrottu ja koettu Turku -hankkeen muistihuone, joka esitteli muistoja Aurajoesta sekä vastaanotti ja taltioi kaupunkilaisten jokikokemuksia. Kuva: Anne Simola 2011.

Teksti: Timo J. Virtanen.

Artikkelikuva: Kansatieteen opiskelijoita Aurajoen ylittävällä kampiförillä vuonna 2010. Kuva: Timo J. Virtanen.

Lue lisää kansatieteestä:

Ruotsala, Helena 2005: Matkoja,  muistoja, mielikuvia. Kansatieteilijä kentällä. Teoksessa: Korkiakangas P. , Olsson, P.  & Ruotsala, H.  (Toim.) Polkuja etnologian menetelmiin.  Ethnos-toimite 11. s. 45-76. Ethnos ry. Helsinki.

Virtanen, Timo J. 2016: KENTTÄMETODINEN KOKEILU. Muistihuone 2011 kulttuuripääkaupunkivuoden jokihankkeessa.  Teoksessa:  Kirjoittamalla kerrotut. Kansatieteelliset kyselyt tiedon lähteinä.  Korkiakangas, P. , Olsson, P. Ruotsala, H. & Åström, A-M. (Toim.) Ethnos-toimite 19. s. 384 – 416. Ethnos ry. Helsinki.

Viro julistaa viinasodan Suomelle (koululaislehdessä)

Kurinalaiset 20-luvun koululaiset päästivät huumorin kukkimaan koululaislehdissä.

Lausuntataiteilija Kastehelmi Karjalaisen kotiarkistossa on säilynyt kaksi kappaletta koululehti Silmusta lukuvuodelta 1923/1924. Se oli Helsingin Suomalaisen Tyttökoulun toverikunnan eli oppilaskunnan lehti.

Lehti on kirjoitettu koneella. Molemmissa lehdissä on runoja ja novelleja. Yksi novelli käsittelee näsäviisasta pikkupoikaa raitiovaunussa, ja toisessa Evi-niminen 18-vuotias nuori nainen pääsee ensimmäiselle ulkomaanmatkalleen laivalla Saksaan. Laivan salongissa hän tapaa hurmaavan saksalaismiehen nimeltä Willi Naupert.

Silmun lisäksi on kotiarkistossa säilynyt myös julkaisu Pää-pilantekijä, sekin vuodelta 1924. Se on kokonaan käsin kirjoitettu. Sen juttujen aiheet ovat niin vauhdikkaita, että on syytä epäillä sen olleen lukiolaispoikien lehti. Lehdestä ei kuitenkaan käy ilmi, minkä koulun pojat ovat asialla. Yhdessä jutussa Väinämöinen ja Ilmarinen hurjastelevat moottoriveneellä varastamaan Louhiskalta väärien setelien painokoneen. Toisessa jutussa virolainen trustipäällikkö Pietr Viinaliin julistaa viinasodan Suomelle, minkä seurauksena vesihanoistakin virtaa viinaa ja punaviiniä, eikä Suomeen jää yhtään selvää ihmistä. Kieltolakihan oli voimassa Suomessa 1919–1932, ja viinaa salakuljetettiin maahan Suomenlahden yli. Opettajat toivoivat koululaisilta raittiuspuheita ja ylevää suhtautumista Kalevalaan tällaisten julkaisujen sijaan. Voikin miettiä, onko lehti lainkaan virallinen koululehti.

Kouluissa tehtiin sekä virallisia oppilaskuntien lehtiä että oppilaiden omia, epävirallisia lehtiä. Koululehtien perinne syntyi jo 1800-luvun lopulla. Ensimmäiset lehdet olivat käsinkirjoitettuja ja kopioituja. Käsinkirjoitettuja lehtiä on ollut paljon, mutta niistä ei enää jälkikäteen tiedetä, ellei joitain kappaleita ole sattumalta säästynyt. Toisen maailmansodan jälkeen monet teinikunnat (oppilaskunnat) alkoivat painattaa lehtiään. Painettujen lehtien toinen kasvuvaihe osui 1950-luvun loppuun. Niiden kukoistus loppui 1960-luvun lopulla, jolloin puolestaan poliittisten puolueiden nuortenlehdet alkoivat kasvattaa suosiotaan.

Monistustekniikka vaikutti lehtien suosioon 1950-luvun lopulta alkaen. Spriikopiokone oli keksitty jo 1920-luvulla. Kouluissa ne olivat käytössä 1970-luvulle. 1980-luvulla valokopiokoneet syrjäyttivät ne käytöstä. Ennen kopiokoneita koululaislehdet kirjoitettiin ja kopioitiin käsin. Koneella kirjoittaen oli sentään mahdollista saada 1-3 kopiota kerralla hiilipaperin avulla.

 

Teksti: Hanneleena Hieta, kansatieteen yliopistonlehtori, FT

Kuvat: Kastehelmi Karjalaisen kotiarkisto.

Lisätietoa koululehdistä:
Tommila, Päiviö & Raittila, Pekka (toim.) 1991: Suomen lehdistön historia 9. Kuopio: Kustannuskiila.

 

Matkalla Virossa 1938

Taiteilija Kastehelmi Karjalainen ja arkkitehti Heimo Riihimäki matkustivat toukokuussa 1938 Helsingistä Tallinnaan kolmen päivän häämatkalle.

Kastehelmi Karjalaisen kotiarkistossa on säilynyt matkasta muutamia muistoja.

Joitain päiviä ennen matkaa vastanaineet olivat hankkineet matkustusasiakirjat. Tuolloin Suomen ja Viron välillä oli käytössä Suomen – Viron matkakortti. Se oikeutti Suomen kansalaisen matkustamaan Viroon enintään kolmen kuukauden matkalle. Se oli tarkoitettu turisteille ja korvasi passin. Matkakorttia sai anoa oman asuinkunnan poliisilaitokselta ja se oli voimassa kuusi kuukautta myöntöpäivästä. Samanlaiset oikeudet koskivat Viron kansalaisia, jotka saivat matkustaa matkakortilla kolmeksi kuukaudeksi Suomeen. Matkakortit olivat käytössä Suomen ja Viron välillä vuosina 1929–1940.

Kastehelmin ja Heimon matkakortit paljastavat mielenkiintoisen yksityiskohdan: he olivat saapuneet Tallinnaan lentokoneella, kortit on leimattu Tallinnan lentoasemalla. Kastehelmi ja Heimo kävivät matkallaan Piritan hiekkarannalla. Kastehelmi kirjoittaa äidilleen Helsinkiin postikortissa:

”Rakas Äiti. Sydämelliset terveiseni täältä äärettömän onnellisesta maailmasta. Olemme juuri olleet uimassa ja kiertäneet vanhoilla luostariraunioilla.”

Matkallaan Kastehelmi ja Heimo kävivät myös tapaamassa kirjailija Aino Kallasta. Säilyneessä kirjeessä samaiselta toukokuulta Aino Kallas kiittää käynnistä näin:

”Olen monesti muistellut iloista yllätystä, jonka minulle tuotitte täällä-käynnillänne. Teistä säteili niin paljon nuorta elämää, että uskon sen säteilyn valaisevan tienne pitkältä eteenpäin kuten valonheittäjän.”

Matkalta on myös säilynyt ruotsinkielinen turistiesite Tallinn, Estlands huvudstad. Takasivun merkinnöistä voi päätellä, että nuoripari on suunnitellut ruokailua ravintoloissa Kuld Lõvi, Du Nord ja Paris.

Suomen – Viron matkakortti kumottiin asetuksella helmikuussa 1940. Toinen maailmansota lopetti ulkomaanmatkat useiksi vuosiksi. Toisen maailmansodan jälkeen ei Suomesta enää päässyt Viroon ilman viisumia. Laivareitti Helsingin ja Tallinnan välille avattiin vasta vuonna 1965, enimmäkseen sillä seilasivat suomalaiset. Viro itsenäistyi uudelleen 1991 ja viisumivapaussopimus Viron ja Suomen välillä solmittiin vuonna 1997.

 

Teksti: Hanneleena Hieta, kansatieteen yliopistonlehtori, FT

Kuvat: Kastehelmi Karjalaisen kotiarkisto.

Lue lisää aiheesta:
Hieta, Hanneleena 2013: Tarinoiden täyttämä tie [artikkeli Kastehelmi Karjalaisesta]. Pirta 3/2013, sivut 28–30.