Masinisti ja puimakone – entiset työkoneet nykyajassa

Tekniikan voittokulku on ajanut mekaanisten puimakoneiden yli puimureiden hallitessa peltoja. Puimakone on puimureiden edeltäjä, joka ei liikkunut peltoa pitkin, vaan pui viljaa paikallaan. Masinistille puimakoneiden kaltaiset aikakapselit ovat harras mielenkiinnon kohde. Koneita tutkimalla ja kunnostamalla masinisti kunnioittaa arjen historiaa sekä herättää henkiin niitä työkoneita, joiden avulla Suomi on aikoinaan rakennettu.

Kun maanviljelys alkoi koneellistua, piti keksiä viljan puimiseenkin nopeampi, tehokkaampi ja vähemmän työvoimaa vaativa väline. Ensimmäisiä koneellisia viljan puimiseen tarkoitettuja koneita kutsutaan puimakoneiksi. Puimakoneharrastajat ovat tarkkoja siitä, että koneista käytetään niiden oikeaa nimitystä ‘puimakone’, eikä missään nimessä sekoita termiä ‘puimuri’ sen kanssa. Puimurilla tarkoitetaan nimenomaan konetta, joka korjaa ja erottelee viljan pellolla kulkiessaan. Puimakoneet alkoivat yleistyä Suomessa 1800-luvun lopulla, ja niistä ensimmäiset olivat käsikäyttöisiä. Käsikäyttöiset puimakoneet olivat kuitenkin ymmärrettävästi työläitä käyttää, joten voimanlähteenä puimureissa alettiin piakkoin käyttämään hevosia. Seuraava vaihe puimisen koneellistumisessa oli siirtyminen moottoripuimakoneisiin: ensiksi käytettiin höyrykonetta, sitten polttomoottoria, ja sähköverkon levitessä sähkömoottoria.

Puintitöitä Kytäjän Vähäkylän maalaistalossa. Kuvassa on päältä syötettävä puimakone. Kuva on todennäköisesti 1940-luvulta. Kuva: Hyvinkään kaupunginmuseo.

Liikkuvien puimurien vallattua pellot ei puimakoneille jäänyt enää käytännön tarkoitusta. Kaikki puimakoneet eivät kuitenkaan ruostuneet ja lahonneet olemattomiin, vaan vanhojen koneiden harrastajat, nykyajan masinistit, ovat säilyttäneet puimakoneiden perinnettä. Suurikokoinen ja usein kalliskin puimakone ei ole mikään vaivaton harrastuksen kohde, ja siksi masinismin harrastajilla täytyy olla erityisen hyvät syyt harrastukselleen.

Yksi syy on nostalgia. Nostalgian välityksellä arkisesta ja aikoinaan uudesta puimakoneesta on tullut vanha kone. Nostalgiassa on kyse menneisyyden näkemisestä myönteisessä valossa ja kaipuusta menneisyyteen. Nostalgia muuntaa aikanaan yksitoikkoisen arkiset ja harmittavatkin asiat joksikin, jota kaivataan ja muistellaan hymyssä suin. Toisaalta nostalgiaan voi myös liittyä surumielisyyttä ja katkeransuloisia tunteita, kun menneisyys ei olekaan enää tavoitettavissa.

Masinisti haluaa kerätä ja säilyttää tuleville polville palan menneisyyden mekaniikkaa ja tekniikkaa. Kolmekymmentä vuotta kuusen alla levännyt maamoottori yskii kirjaimellisesti historian tomuja, kun taitava perinnekoneharrastaja on sen kunnostanut. Tarve säilyttää ja vaalia koneita yhdistää alan tekijöitä – turhan usein kyseiset koneet ovat jo romuttamolla. Koneet voidaan kokea myös yksilöinä, niiden kantaessa koko elämänkaarensa merkkejä mukanaan; kolhuja, ruostetta, uutta maalia, vanhaa maalia, alkuperäisosia ja masinistin kädenjälkeä. Harrastuksena masinismi on pussihousujen lisäksi tekniikkaa, historiaa, kansan kulttuuria ja nostalgiaa.

Teksti: Mikael Sjöman, Jere Leppänen ja Sara Vatanen.

Artikkelikuva:
Hailakan marjapuuron punaiseksi haalistunut puimakone, Ruston n:o 14820, vuodelta 1905. Tappuri on tuolloin ostettu Hinnerjoen Korven kylään, Pohjolan taloon. Tappuri oli pitäjän ensimmäinen ja sitä ihailemassa museon pihalla mm. Hinnerjoen Kotiseutuyhdistyksen puheenjohtaja Toivo Heino oikealla. Puimakoneen toimitti aikoinaan Victor Forselius Turun kaupungista. Kuva: Hinnerjoen kotiseutumuseo.

Lue lisää:
Katja Kaulo: MASINISTI JA PUIMAKONE – entiset työkoneet nykyajassa (2012). Kansatieteen proseminaari-tutkielma.

Pojat pelaa! Mikrotietokoneet koteihin 1970-luvulta lähtien

Mikrotietokoneet alkoivat yleistyä Suomessa 1970-luvun puolessa välissä. Alkuaikoina niiden hankkiminen ei ollut itsestäänselvyys, eikä suinkaan kaikilla ollut mahdollista hankkia konetta. Hankintaan vaikutti esimerkiksi se, miten hyvin lapset saivat vanhempansa vakuuttuneiksi koneen tarpeellisuudesta.
Mikrotietokoneita alettiin markkinoida Suomessa näkyvämmin 1980-luvulle tultaessa. Tämän myötä kuluttajamarkkinoille suunnatut mikrotietokoneet alkoivat yleistyä.

Commodore 64 pojan huoneessa. Kuva: Janne Rautiainen, Museokeskus Vapriikki.

Mikrotietokoneen omistajaksi tuleminen puolestaan liitti käyttäjänsä osaksi laajaa yhteisöä, joka jakautui eri alakulttuureihin kuten pelaajiin tai ohjelmoijiin. Käyttäjien toimintaa ohjasivat myös yksilölliset tavoitteet, joiden saavuttamisella haettiin tunnustusta ympärillä olevalta yhteisöltä.

Mikrotietokoneiden ympärille muodostunut yhteisöllisyys elää yhä tänä päivänä vahvasti nostalgisina muisteluina internetissä eri keskustelufoorumeilla ja Facebookiin perustetuissa ryhmissä.

Mikrotietokoneiden käyttö oli aluksi hyvin sukupuolittunutta ja erityisesti pojat omaksuivatkin nopeasti tämän uuden innovaation. Mikrotietokoneiden käytön implisiittinen sukupuolittuneisuus tuli esille myös niiden markkinoinnissa, joka oli lähes poikkeuksetta pojille kohdennettua. Naisilla ei ollut mainoksissa juurikaan muuta osaa kuin olla esineellistettynä miehisen katseen edessä, kun mainosten miehet taas olivat mikrotietokoneen käyttäjiä, eli aktiivisia toimijoita.

Myös tytöt pelaa! Museokeskus Vapriikin kuvaan liittyy muistelua. Tanja Säily muistelee kuvaustilannetta: ”Tässä kuvassa oli joku erityistilanne, kun kuusnepa oli kytketty olohuoneen telkkariin. Olisiko ollut vieraita joiden kanssa olisi pelattu. En muista mitä peliä juuri tässä pelattiin, mutta joskus ainakin pelattiin isolla ruudulla Pongia, ja kivaa oli! Luokkakaverini olivat kateellisia hienosta joystickista. Pelasin yksin, pikkuveljen ja kaverien kanssa. Suosikkipelini oli Giana Sisters, tasohyppelypeli jossa sai pelata tyttöhahmolla. Siinä oli hauska musiikki. Toinen kiva oli Boulder Dash, jossa piti kerätä timantteja ja varoa putoilevia kivenmurikoita. Siitä kuului hassu siihhitysääni kun ukko liikkui. Jos ei liikkunut vähän aikaan, ukko alkoi naputtaa jalkaansa. Noihin aikoihin pelattiin myös tekstiseikkailupelejä, muistaakseni MikroBitissä julkaistiin sellaisen koodikin. Myöhemmin PC-aikana suosikkeja olivat Sierran pelit. Leisure Suit Larrysta ei ihan kaikkea ymmärretty, mutta Ken sent me ja eteenpäin päästiin! King’s Quest nelosessa oli pitkästä aikaa naishahmo, ja sitä pelattiin tohkeissaan luokan uudella neljäkasikuutosella, äänetkin taisivat olla jotain muuta kuin PC-piipperiä. LucasArtsin Monkey Islandista oppi kivasti englantia, kun piti valita oikea loukkaus kaksintaistelussa. Lukiossa pelasin Doomin läpi melko vaikealla tasolla ja olin ylpeä itsestäni. … Pelirintamalla oli pitkään hiljaista, mutta viime vuosina olen pelaillut muutamaa Facebookin Geek Women Unite! -ryhmässä suositeltua indiepeliä, kun on Steamista halvalla saanut. On meillä joku pelikonsolikin, mutta sen ohjaimia ei koskaan muista ladata… Nykyisin pelaan paria mobiilipeliä (Pokémon Go ja Ingress) melkein päivittäin. Ajattelen niistä jotenkin eri lailla kuin perustietokonepeleistä, niiden funktiona on lähinnä kannustaa kävelemään. Mukavaa ajanvietettä toki ovat myös. Pelit ovatkin merkinneet minulle mukavaa ajanvietettä, älyllisiä haasteita ja yhteisiä hetkiä kavereiden kanssa. Nykyään vietän aikani enimmäkseen toisin, mutta muistelen lapsuuden pelejä lämmöllä.” Kuva: Markku Säily 1985, Museokeskus Vapriikki.

Mikrotietokoneiden markkinoinnissa yleisesti hyödynnettiin sen opetuksellista potentiaalia, ja sitä kaupiteltiin koko perheelle hyödyllisenä välineenä mahdollisimman kattavan levikin toivossa: lapset pystyivät mikrotietokoneella pelaamaan ja opiskelemaan, ja aikuiset puolestaan hoitamaan työasioita ja muuta hyödyllistä. Suosittuja mikrotietokoneiden markkinointikeinoja olivat myös mielikuvamarkkinointi ja tunteisiin vetoavat mainokset, jotka eivät tietenkään täysin vastanneet tuotteen todellisia suorituskykyjä tai vaikutusmahdollisuuksia ihmisen todelliseen elämään.

Teksti: Maria Björklund, Viivi Yrjölä ja Veera Jäntti-Rasanen.

Artikkelikuva:
Poika pelaa. ”Pidin tietokonepelaamisesta jo nuorena. Kuvassa PC-strategiapeli Dune 2, jota opin pelaamaan katselemalla vanhemman velipuoleni pelaamista. En osannut vielä lukea tai kirjoittaa, mutta katselemalla ja yrityksen ja erehdyksen kautta oppi paljon nuorena.
Kuvaaja: Juha Artukka 1995. Museokeskus Vapriikki

Lue lisää:
Mikko Kuusto: TIETOA KONEISTA. Mikrotietonkoneiden yleistymisen vaikutuksista lapsiin ja nuoriin 1970-1990 (2016). Kansatieteen proseminaarityö.