kulkuväline

Polkupyörästä sorapyörään

Nykyisenkaltainen ketjuvetoinen polkupyörä kehitettiin 1880-luvulla. Aluksi yläluokan leluna toiminut pyörä kehittyi näin nopeammaksi ja vakaammaksi ajaa. Massatuotannon myötä polkupyörästä tuli koko kansan suosikki 1900-alkupuoliskolla, sillä se toi liikkumisen vapauden kaikille. Pyöriä myös rakennettiin itse, ja niistä oltiin ylpeitä talojen pihoissa ympäri Suomen. Pyörä säilyi pitkälti samanlaisena 1900-luvun alusta 1970-luvulle, mutta pyöräilyn arvostus muuttui kun moottoroidut ajoneuvot syrjäyttivät sitä. Pyörä jäi paitsi köyhemmän väestön kulkupeliksi, myös lasten leluksi, josta sitten aikuistuessa oli tarkoitus luopua.

Vaihteeton mummomallinen pyörä on edelleen periaatteessa samanlainen kuin sata vuotta sitten, mutta vaihtoehtojen tarjonnan lisääntyminen on tehnyt pyörästä taas kulkupelin lähes jokaiselle. Kehityksen merkkipaaluina ovat olleet esimerkiksi vaihteiden ja maastopyörien kehittely (1970-/1980-luku). 1990-luvulta lähtien lukkopolkimet kehittyivät ja kevyet materiaalit, kuten alumiini ja hiilikuitu (2000-luvulla laajemmin), tulivat käyttöön. Radikaalia muutosta ennakoi pyörien sähköistyminen (2010-luku), jonka avulla pyöräilijä välttää myös hikoilun ja kiipeää mäkiä helposti, myös Turussa.

Teknologisten muutosten kiihtyvä tahti on muuttanut rajusti sitä mitä pyörä voi olla, sekä missä ja miten sitä voi ajaa.

Kehitys on ollut osin ihmisten tarpeista nousevaa, kuten vaikkapa maastopyörien kehittely 1970-luvulla, mutta paljolti kyse on myös isosta teollisuudesta ja sen tuotekehittelystä. Sille joka vain katsookin tarjontaa, löytyy varmasti sopiva vaihtoehto. Kehittelyssä pyritään myös optimoimaan pyörän liikkuvuus ja erilaiset olosuhteet, kuten paksupyöräily lumella, tai gravel-pyörät, joilla on tarkoitus ajaa mahdollisimman kovaa juuri sorapintaisilla teillä ja poluilla.

Alamäkipyöräilyä liikkujan näkokulmasta, kuvattuna GoPro-kameralla. Video: Urheilumuseo, Urheilijan silmin -hanke.

Pyörä on yhä moninaisemmin osa arjen liikkumista, kuntoilua ja vapaa-aikaa. Se on myös tapa kokea ympäristöä ja arkea uudella tavalla. ”Perheenpääkin” voi taas ajella ylpeänä hiilikuitukilpapyörällään tai kuskata perhettään sähköavusteisella tavarapyörällä. Edelleen pyöräily koetaan usein vain yksinkertaisena siirtymisenä paikasta toiseen, mutta se voi olla luomassa erilaisia elämää ja arkea jäsentäviä maailmojaan. Arkisen kulkemisen ohella yksi aina pyöräilyä yhdistänyt tekijä on ollut kilpailu. Tästä kertoo Ylen Elävästä arkistosta löytyvä videopätkä (1946), jossa pohditaan, miksi pyöräily sopii suomalaiselle.

 

Teksti: Karri Kiiskinen, kansatieteen tutkijatohtori, FT (http://users.utu.fi/kapeki/)

Artikkelikuva: Vuonna 2017 Turun kevään ”eurooppalainen” klassikko TS-kortteliajot ajetaan 60. kerran Aurajoen rannoilla. Kuvassa kortteliajot vuodelta 2014. Kuvaaja: Karri Kiiskinen.

Lue lisää pyöräilystä:
Kiiskinen, Karri 2015: Polkemalla rajoja ymmärretään erilaisuutta. Hiiskuttua-verkkolehti.

 

Pappa-mopolla pitkin kylän raittia

Pappa-Tunturi on monien suomalaisten tuntema klassikko. Varsinkin turkulaisilla on mopoon lämmin suhde, valmistettiinhan niitä Turun tehtaassa vuosikymmenien ajan. Nykyisin yhä useamman nuoren ensimmäinen moottoroitu menopeli on mopoauto.

Tunturipyörä Oy:n historia ulottuu vuoteen 1922 asti, jolloin se toimi nimellä Turun Pyöräkellari. Mopojen lisäksi yhtiö on valmistanut mitä erilaisimpia tuotteita, kuten suksisauvoja, lastenvaunuja, pyörätuoleja ja ruohonleikkureita. Nykyisin Tunturi on keskittynyt polkupyörien ja kuntoiluvälineiden valmistamiseen.

Mopedien suunnittelu alkoi Tunturilla vuonna 1953. Varhaisimmat mallit olivat sirolinjaisia ja putkirunkoisia, ja ne muistuttivatkin paljon polkupyöriä. Ensimmäiset putkirungot eivät kuitenkaan olleet riittävän lujia. Lisäksi ne näyttivät hieman vanhanaikaisilta ja halvoilta muiden valmistajien levyrunkoisten mallien rinnalla. Tämän vuoksi Tunturi alkoi suunnitella omaa vastaavanlaista malliaan. Mopojen suosiota kiritti vuonna 1957 voimaan tullut uusi asetus, jonka mukaan mopon ajamiseen ei enää tarvittu ajokorttia. Lisäksi ajoiäksi määriteltiin 15 vuotta. Vuonna 1959 Tunturi toikin markkinoille uuden mopon, joka sai heti suuren suosion.

Mopo polkaistiin käyntiin polkimilla, joiden päällä myös pidettiin ajon aikana jalkoja. Kulkuvälineen painon vuoksi mopoa ei kuitenkaan voinut käytännössä liikuttaa polkemalla.

Alunperin mopedeissa oli käsivaihteet sekä samanlaiset polkimet kuin polkupyörissä. Poljinpakko poistui vuonna 1970. Tämän jälkeen markkinoille tuli myös malli, jossa oli jalkavaihteet. Tunturi oli aikoinaan yleisin mopedimerkki. Eräs syy suosioon oli, että mopedia pidettiin kestävänä ja luotettavana. Sen suunnittelussa oli otettu huomioon myös Suomen sääolosuhteet.

Ohjelmassa vuodelta 1964 seurataan Pappa-Tunturin valmistusta Turun tehtailla. Video: YLEn Elävä arkisto.

Mopojen rekisteröintimäärät laskivat kolmanneksella 1960-luvulta 1990-luvulle. Nykyisin yhä useamman nuoren ensimmäinen moottoroitu menopeli on mopoauto. Mopoautoja rekisteröidään kuitenkin vähemmän mitä perinteisiä mopoja. Vuonna 2013 tullut uusi ajokorttiuudistus erotti lisäksi mopoautokortin ja mopokortin toisistaan. Luultavasti mopoautokortin kalliimpi hinta on myös hieman laskenut mopoautojen suosiota.

 

Teksti: Anne Nieminen, FM, kansatiede

Artikkelikuva: Sininen Tunturi-merkkinen mopedi M60. Kuva: Turun museokeskus.

Lue lisää Pappa-Tunturista:
Hakomäki, Risto 2011: Pappa-Tunturi mopo – Tunturi Automat 1977. Kansallismuseon kuukauden esine.
Roivainen, Päivi 2014: Pappa-Tunturi – Suomen ikiliikkuja. Teoksessa Sisua, Siloa ja sinappia. Merkkituotteita Turusta. Sivut 296–307. Turun maakuntamuseon julkaisuja 6.

 

Peltipailakka eli moottorikelkka

Lumikelkka tai moottorikelkka on ainoita, jos ei ainoa uutuus, joka on Suomessa levinnyt pohjoisesta etelään – uutuuksien reittinä pidetään yleensä suuntaa etelästä pohjoiseen. Pohjoisessa moottorikelkka tunnetaankin nimellä peltipailakka.

Pohjois-Suomessa moottorikelkka tuli heti poronhoidon käyttöön. Noin reilut 50 vuotta sitten tapahtuneet muutokset kelkan käyttöönotolla heijastuivat nopeasti koko poronhoitoon, ja muuttivat sen luonnetta sekä eläinten käyttäytymistä: poromiesten mukaan jopa niiden muistia. Moottorikelkka otettiin käyttöön nopeasti, koska sillä oli huomattavia etuja porokoiraan ja verrattuna perinteiseen kulkemiseen jalan, suksilla tai porolla.

Liikkumisella ja erilaisilla kulkuvälineillä on ollut tärkeä rooli poronhoidossa, ja sen muuttumisessa nykyisenkaltaiseksi moderniksi elinkeinoksi. Moottorikelkan tullessa käyttöön, poromiehet hylkäsivät vuosikausiksi ”uskollisen toverinsa” eli porokoiran, sillä he luottivat kelkan motorisoituun voimaan niin porotokan hallinnassa, kuin myös kulkemisessa ja kuljettamisessa.

Ekologiset olot, kuten sopiva maasto, olivat syynä kelkan nopealle suosiolle tietyillä alueilla. Ensimmäinen kelkka otettiin Inarissa käyttöön vuodenvaihteessa 1960–61. Sitä käytti eräs opettaja, jonka nimikin on hyvin tiedossa – Eino Kukkonen.

Koska kelkan käyttäjien kokemukset olivat pelkästään hyviä, ja kelkka helpotti paljon työtä, seurasivat monet muutkin näitä innovaattoreita. Näin voidaan puhua moottorikelkkavallankumouksesta, jonka nimen amerikkalainen antropologi Pertti J. Pelto lanseerasi tutkittuaan moottorikelkkojen käyttöönottoa Itä-Lapissa, erityisesti Inarissa kolttasaamelaisten parissa.

Aluksi kelkkaa hyödynnettiin vapaa-ajalla ja tavarankuljetuksessa, myöhemmin muussa työssä. Haitoista ei alkuvaiheessa puhuttu ollenkaan – mitä nyt kelkat ja niiden käyttö maksoivat paljon. Ne maksoivat joskus jopa niin paljon, että köyhemmät joutuivat elinkeinon ulkopuolelle, koska eivät voineet kelkkaa hankkia tai maksaa sen käyttökustannuksia. Myöhemmin huomattiin myös muut negatiiviset puolet, kuten poroelon keskittyminen harvojen käsiin.

Moottorikelkka toi muutoksia poromiesten arkeen ja lisäsi kelkkaturistien määrää pohjoisessa. Video: osa Juhani Lipposen Lappi-dokumenttisarjasta, YLEn Elävä arkisto.

Moottorikelkan avulla ihminen hallitsi nopeasti suuria alueita, ja hänestä tuli poroa nopeampi. Moottorikelkkojen vuoksi porot kuitenkin villiintyivät, eivätkä enää totelleet pörräävällä kelkalla kulkevaa ihmistä.

Tästä syystä etto- eli hakutöiden kustannukset alkoivat nousta korkeiksi. Ihmisen ja eläimen suhde muuttui erilaiseksi. Aiemmin porokarjan yksilöt tunnettiin tarkemmin ja suhde saattoi olla yksilöllinen. Esimerkiksi ajoporoille ei ollut enää tarvetta, ja niistä luovuttiin.

Poronhoito on viimeisen 50 vuoden aikana teknistynyt ja motorisoitunut. Tästä syystä poromies on pakotettu investoimaan uusiin välineisiin pysyäkseen elinkeinon kilpailukykyisessä kehityksessä. Nykyään moottorikelkasta on tullut myös suosittu urheilu- ja kulkuväline. Moottorikelkkasafarien suosio Lapin matkailukeskuksissa kasvaa koko ajan. Kulkuvälineitä – niin omia kuin vuokramoottorikelkkoja – varten on olemassa myös laaja kelkkailuverkosto.

 

Teksti: Helena Ruotsala, kansatieteen professori, FT

Artikkelikuva: Lumikelkka, reki ja koira Saarijärven tunturikämpällä. Museovirasto, Suomalais-ugrilainen kuvakokoelma, kuvaaja Soile Sarvisto 1968.

Lue lisää moottorikelkoista ja poronhoidon muutoksesta:
Kemijärven moottorikelkka- ja sahamuseo. Kotisivut.
Ruotsala, Helena 2002: Muuttuvat palkiset. Tutkimus poronhoidosta 1930-1995. Kansatieteellinen Arkisto 49. Vammala: Suomen Muinaismuistoyhdistys.