Vuonna 1881 Tampereen Finlaysonin tehtaalla kuului Naps! Ääni tuli ensi kerran katkaisijasta, jonka kääntäminen oli sytyttänyt hehkulampun valaisemaan tehdasta. Finlaysonin esimerkkiä seuraten kaupunkien teollisuuslaitokset yksi toisensa jälkeen alkoivat tuottaa sähköä. Oman toimintansa ohella ne sähköistivät vähäisissä määrin myös lähialueidensa talouksia. Uusi, tuntematon aika sähkön kanssa oli ottanut mullistavat ensiaskeleensa.
”Voima mahtava,
voima ankara,
ken olet sa,
oletko Jumala?”
Eino Leino, Sähköfantasia 1912
Suomen sähköistäminen on jaettavissa kolmeen vaiheeseen: 1) 1910-luvun sähköistämisen alkuvaiheeseen, 2) I maailmansodan jälkeiseen vaiheeseen ja 3) II maailmansodan jälkeiseen vaiheeseen. Ensimmäiset maaseutusähkölaitokset perustettiin vuonna 1912 Varsinais-Suomen Paimioon ja Pohjanmaalle Kurikkaan. Etelä- ja Länsi-Suomi sekä Pohjanmaan rannikko olivatkin sähköistämisen etunenässä.
Sähköistämisen toisessa vaiheessa 1920-luvulla Suomessa oli käytössä kaksi rinnakkaista järjestelmää; valtion järjestämät Imatran siirtojohdot ja yksityiset paikallistasoilla toimivat siirtojohdot. Kolmannessa vaiheessa sähköistettiin myös Keski-, Itä-, ja Pohjois-Suomi sekä syrjäisimmät ja vaikeakulkuisimmat alueet, kuten saaristo. Sähköistämisen kolmas vaihe kulki käsi kädessä yhteiskunnan koneellistumisen kanssa. 1960-luvulta lähtien maalaiskodeissa alkoivat yleistyä sähkökäyttöiset maatalous- ja kodinkoneet.
Kotitalouksissa sähköä käytettiin aluksi ensisijassa vain valaistukseen. Tuvan katossa riippuva lamppu mullisti kuitenkin merkittävästi ihmisten elämää. Aiemmin luonnonvaloon perustuva työsykli ja aikakäsitys muuttuivat, kun valon avulla askareita saatettiin jatkaa iltaisin pidempään tai aloittaa aamulla aiemmin.
Alkuvaiheissa sähkön mullistavaa merkitystä ja taloudellista panostusta sen hankkimiseksi kuvaa se, että hankintaan ryhdyttiin yleensä kylittäin asukkaiden yhteistyönä. Sähkötolpiksi tarvittavat puut kaadettiin omista metsistä ja valmisteltiin talkoilla paikoilleen. Kustannussyistä myös sähkökaapelit saatettiin vetää tolppien väliin talkootyönä, sähköyhtiöstä tultiin tällöin asentamaan vain johdot ja tekemään viimeistelyliitännät. Juhlallinen oli varmasti se hetki, kun jonkun kyläläisen tupaan ”Valon juhlaan” kokoontunut joukko ensikerran käänsi katkaisijaa ja pääsi nauttimaan hehkulampun valosta. Sähköistämisen kolmannessa vaiheessa sähköstä oli tullut jo arkipäivää ja edellä mainitun kaltaisia juhlia ei enää vietetty.
Sähkökäyttöisten kodinkoneiden sekä työ-, viihde- ja viestintävälineiden määrä on kasvanut huimasti sitten sähköistymisen kolmannen aallon. Talouksia valaistaan nykyään yhden lampun sijaan useilla valaisimilla ja kotien sekä julkisten rakennusten runsaat ulkovalaisut ovat arkipäivää. Käytännössä katsoen koko Suomi on nykyään sähköverkkojen kattamaa lukuun ottamatta kaikkein syrjäisimpiä ja vaikeakulkuisimpia alueita pohjoisessa ja saaristoalueilla.
Teksti: Niina Koskihaara
Artikkelikuva: Työmiehiä Imatran Voiman seitsemännen koneiston rakennustyössä 16.11.1951. Kuva: Lappenrannan museot, kuvaaja: Kuvapaja.
Lue lisää:
Fingerroos, Outi 1999: Valon aika Paimiossa. Sähkö, mikro- ja makrotason yhteisöllisyyden ja elämäntavan kentässä ennen 1960-luvun loppua. Laudatur-tutkielma, Suomalainen ja vertaileva kansatiede, Turun yliopisto.
Korhonen, Teppo 1985: Valon juhla. Kotiseutu 2/1985, 76–80. Suomen Kotiseutuliitto.
tai käy tutustumassa:
Tekniikan museo, Helsinki: Etäunelmia-näyttely