merenkulku

Suurimman osan purjelaivan rungosta vei lastiruuma. Perästä keulaan ulottuvan pääkannen tasolla olivat päällystön ja miehistön asuin- sekä pääosin myös työtilat. Kun laivoihin asennettiin höyrykoneet, kansirakenteet muuttuivat koneen painon ja sen vaatiman tilan vuoksi. Komentosilta ja päällystön asuintilat siirtyivät joissakin alustyypeissä keskilaivaan, toisissa ne sijoitettiin perään.

Ison purjelaivan miehistöön kuului päällikkö, kaksi perämiestä, kirvesmies ja puosu, joka oli kansimiesten työnjohtaja. Aluksen koosta ja takilasta riippuen laivalla oli lisäksi 10–16 kansimiestä: matruuseja, alimatruuseja ja laivapoikia eli jungmanneja. Taloushenkilökuntaan kuuluivat stuertti ja kokki tai kokkistuertti ja messipoika. He valmistivat ruokaa ja keittivät kahvia useita kertoja päivässä.

Suuressa nelimastoparkissa henkilökunnan määrä saattoi olla 30 miestä ja pienessä kolmimastoparkissa kaksitoista miestä. Kahteen vahtiin jaettu miehistö teki työtä neljän tunnin vuoroissa läpi vuorokauden — työaika oli 12 tuntia vuorokaudessa, usein vielä enemmän.

Sanottiin, että päällikkö ”oli kuin Jumala taivaassa”. Hänellä oli suuri valta ja vastuu laivasta, lastista ja miehistöstä, ja siksi kaikki tottelivat häntä. Päällikkö vaikutti myös siihen, miellettiinkö laiva hyväksi vai huonoksi. Perämiehet vastasivat laivalla tehtävistä töistä sekä laivan paikan ja kulkusuunnan määrittämisestä eli navigoinnista. Miehistö työskenteli laivan mastoissa paikkaamassa, kokoamassa ja levittämässä purjeita. He myös huolsivat ja ohjasivat alusta. Purjelaivalla tarvittiin käsityötaidon lisäksi fyysistä voimaa, kestävyyttä, notkeutta ja ketteryyttä — ehkä hieman rämäpäisyyttäkin. Ammatin varjopuolia olivat kova kuri, ruumiilliset rangaistukset, huono ruoka sekä ahtaat ja heikosti lämmitetyt asuintilat.

Kahdeksan valtameripurjehduksen jälkeen fregatti Suomen Joutsen toimi merimiesammattikouluna, jossa opeteltiin myös koneiden käyttöä. Video: YLEn Elävä arkisto.

Purjelaivoissa työskenteli pääasiassa nuoria miehiä, joista varsin monet jäivät maihin ensimmäisen pestinsä päätyttyä. Höyrylaivoissa ei ollut mastoja ja purjeita. Siksi kansimiehistön tehtävistä selviytyivät myös vanhemmat merimiehet. Höyrykoneen hoitamiseen tarvittiin ammattiin koulutettua väkeä, joka oli hankkinut pätevyytensä opiskelemalla teknisissä kouluissa.

Höyrykoneen hoitajilla oli harvoin kokemusta laivalla työskentelemisestä, ja siksi he eivät tunteneet työyhteisön tapoja ja käyttäytymissääntöjä. Tästä syntyi työyhteisössä ristiriitoja.

Kansipäällystö ja konepäällystö hakivat omia asemiaan arvo- ja johtamisjärjestelmässä. Toisinaan laivan päällikkö, eli kapteeni, ja konepäällikkö eivät mahtuneet edes ruokailemaan samassa pöydässä. Vastaavia ristiriitoja ilmeni myös kansimiehistön ja konemiehistön välillä. Joskus ne äityivät suoranaisiksi tappeluiksi. Siksi miehistöt eivät mahtuneet yhteiseen skanssiin, ja asuminen hyttikäytävän vastakkaisilla puolilla oli joskus vaikeaa. Vaikuttaa siltä, että tämä otettiin huomioon uusia laivoja suunniteltaessa, kun kansi- ja konepuolen asunnot sijoitettiin erilleen.

Työpaikkana konehuone oli oma valtakuntansa. Siellä työskentelivät hiilen siirtäjät eli trimmarit tai lempparit, ja lämmittäjät, jotka lapioivat hiilet tulipesään. Koneen liikkuvista ”nivelistä” pitivät huolta rasvarit. Miehistön työnjohtajina toimivat ”donkeymiehet”, jotka olivat konealipäällystöä. Konevahteja johtivat konemestarit ja ylikonemestarit. Konepäällikkö vastasi koneiden kunnossapidon ja käytön lisäksi muun muassa polttoaineen riittävyydestä ja konepäiväkirjan kirjoittamisesta. Konehuoneessa koulutetut työntekijät puhuivat ’samaa kieltä’ eli ymmärsivät toisiaan, samoin kuin työssäoppineet kansimiehet omassa valtakunnassaan kannella ja ruorissa.

Teksti: Ulla Kallberg, FM, kansatiede

Artikkelikuva: Kuunarilaiva Karlin miehistö kannella. Kuvan on lähettänyt maanviljelijä Eemil Luotonen Pyhämaalta. Kopioinut Turun yliopiston Kansatieteen laitos, Matti Komulainen. Hikuta-arkisto, TYKL/vk841.