Kun maanviljelys alkoi koneellistua, piti keksiä viljan puimiseenkin nopeampi, tehokkaampi ja vähemmän työvoimaa vaativa väline. Ensimmäisiä koneellisia viljan puimiseen tarkoitettuja koneita kutsutaan puimakoneiksi. Puimakoneharrastajat ovat tarkkoja siitä, että koneista käytetään niiden oikeaa nimitystä ‘puimakone’, eikä missään nimessä sekoita termiä ‘puimuri’ sen kanssa. Puimurilla tarkoitetaan nimenomaan konetta, joka korjaa ja erottelee viljan pellolla kulkiessaan. Puimakoneet alkoivat yleistyä Suomessa 1800-luvun lopulla, ja niistä ensimmäiset olivat käsikäyttöisiä. Käsikäyttöiset puimakoneet olivat kuitenkin ymmärrettävästi työläitä käyttää, joten voimanlähteenä puimureissa alettiin piakkoin käyttämään hevosia. Seuraava vaihe puimisen koneellistumisessa oli siirtyminen moottoripuimakoneisiin: ensiksi käytettiin höyrykonetta, sitten polttomoottoria, ja sähköverkon levitessä sähkömoottoria.
Liikkuvien puimurien vallattua pellot ei puimakoneille jäänyt enää käytännön tarkoitusta. Kaikki puimakoneet eivät kuitenkaan ruostuneet ja lahonneet olemattomiin, vaan vanhojen koneiden harrastajat, nykyajan masinistit, ovat säilyttäneet puimakoneiden perinnettä. Suurikokoinen ja usein kalliskin puimakone ei ole mikään vaivaton harrastuksen kohde, ja siksi masinismin harrastajilla täytyy olla erityisen hyvät syyt harrastukselleen.
Yksi syy on nostalgia. Nostalgian välityksellä arkisesta ja aikoinaan uudesta puimakoneesta on tullut vanha kone. Nostalgiassa on kyse menneisyyden näkemisestä myönteisessä valossa ja kaipuusta menneisyyteen. Nostalgia muuntaa aikanaan yksitoikkoisen arkiset ja harmittavatkin asiat joksikin, jota kaivataan ja muistellaan hymyssä suin. Toisaalta nostalgiaan voi myös liittyä surumielisyyttä ja katkeransuloisia tunteita, kun menneisyys ei olekaan enää tavoitettavissa.
Masinisti haluaa kerätä ja säilyttää tuleville polville palan menneisyyden mekaniikkaa ja tekniikkaa. Kolmekymmentä vuotta kuusen alla levännyt maamoottori yskii kirjaimellisesti historian tomuja, kun taitava perinnekoneharrastaja on sen kunnostanut. Tarve säilyttää ja vaalia koneita yhdistää alan tekijöitä – turhan usein kyseiset koneet ovat jo romuttamolla. Koneet voidaan kokea myös yksilöinä, niiden kantaessa koko elämänkaarensa merkkejä mukanaan; kolhuja, ruostetta, uutta maalia, vanhaa maalia, alkuperäisosia ja masinistin kädenjälkeä. Harrastuksena masinismi on pussihousujen lisäksi tekniikkaa, historiaa, kansan kulttuuria ja nostalgiaa.
Teksti: Mikael Sjöman, Jere Leppänen ja Sara Vatanen.
Artikkelikuva:
Hailakan marjapuuron punaiseksi haalistunut puimakone, Ruston n:o 14820, vuodelta 1905. Tappuri on tuolloin ostettu Hinnerjoen Korven kylään, Pohjolan taloon. Tappuri oli pitäjän ensimmäinen ja sitä ihailemassa museon pihalla mm. Hinnerjoen Kotiseutuyhdistyksen puheenjohtaja Toivo Heino oikealla. Puimakoneen toimitti aikoinaan Victor Forselius Turun kaupungista. Kuva: Hinnerjoen kotiseutumuseo.
Lue lisää:
Katja Kaulo: MASINISTI JA PUIMAKONE – entiset työkoneet nykyajassa (2012). Kansatieteen proseminaari-tutkielma.