Kirjan täydeltä Lempiäisten suvun lapsuusmuistoja

Lempiäisten sukuseuran ja kansatieteen oppiaineen monivuotisen projektin huipentuma koetaan Turun kirjamessuilla syksyllä 2017! Sukupolvien äänet. Lempiäisten sukuseuran jäsenten lapsuus- ja nuoruusmuistoja -sukuteos julkaistaan sunnuntaina 8.10.2017 Turun kirjamessujen yhteydessä klo 15.00–15.20 Eino-tilassa. Muistoista ja tutkimusprojektista pidetään samalla paneelikeskustelu.

Lempiäisten sukuseuran ja Turun yliopiston kansatieteen oppiaineen yhteinen tutkimusprojekti on pian valmis ja kansien välissä. Sukupolvien äänet. Lempiäisten sukuseuran jäsenten lapsuus- ja nuoruusmuistoja on sukukirjaksi uudenlainen. Sukupuiden esittelyn sijaan kirjaan on tallennettu suvun jäsenten kertomia lapsuus- ja nuoruusmuistoja. Aikamatka kattaa lähes koko Suomen satavuotisen itsenäisyyden.

Vuonna 2014 alkaneeseen projektiin osallistui yli 70 Lempiäisten suvun jäsentä. Vanhin heistä on syntynyt 1920-luvulla ja nuorimmat 2000-luvulla. Muistitietoa kerättiin Turussa toukokuussa 2016 ja Lappeenrannassa syyskuussa 2016 järjestetyillä haastattelupäivillä, joiden lisäksi tehtiin yksittäisiä henkilöhaastatteluja eri puolilla Etelä-Suomea.

Haastattelupäivillä oli mukana innostunut joukko kansatieteen opiskelijoita, jotka suorittivat samalla etnografisen kenttätyön opintojaksoaan.

Projektin alkuvaiheessa järjestettiin myös sähköinen Webropol-kysely ja muutama suvun jäsen lähetti kirjeitse vapaasti kirjoitettuja muistelmiaan.

Kerrottujen muistojen lisäksi tärkeässä osassa on ollut visuaalinen muistaminen. Projektin aikana saatiin tutkimuksen käyttöön yhteensä 1355 valokuvaa. Turussa ja Lappeenrannassa haastatellut piirsivät myös kognitiiviset kartat paikoista, jotka heille lapsuudessa ja nuoruudessa olivat merkityksellisiä. Haastattelut litteraatioineen, valokuvat ja muu tutkimusmateriaali on tallennettu Turun yliopiston Historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen arkistoon, kansatieteen kokoelmaan (TYKL).

Lapsenlapsetkin pääsivät mukaan talon töihin mummolassa käydessään. Kuvan lapset Rautjärvellä 1960-luvun lopulla. Kuva: Anna-Liisa Lemisen kokoelma.

Monenmoiset paikat kotipiirissä ja kauempana, leikit kavereiden kanssa ja erilaiset koulumuistot yhdistävät Lempiäisten suvun jäseniä läpi vuosikymmenien. Sotien jälkeinen jälleenrakennus ja pula-aika näkyvät vanhempien sukupolvien lapsuusmuistoissa ahkerana työntekona, mutta aikaa muistellaan silti monin tavoin onnellisena.

Arkielämän muutos nousee voimakkaana esiin: elintaso on vuosikymmenien myötä noussut ja arki teknistynyt. Lähtökohta hämmästyttää tämän päivän ihmistä, jolle arjen teknisyys on itsestään selvää.

Kun 1930-luvun kotitupaa valaisi vain karbidilamppu, vaikutti valaistu kirkko sunnuntaisin lapsen silmin suorastaan pelottavalta kaikessa kirkkaudessaan. Vielä 1970-luvullakin elämä maaseudulla saattoi olla mukavuuksiltaan varsin yksinkertaista. Diginatiiveille nykylapsille vaikkapa mökkeily antaa maistiaisia siitä, millaista elämä aikaisemmin on ollut.

Pienet pyöräilijät pysähtyneinä kuvattavaksi 1980-luvun alkupuolella Helsingissä. Kuva: Juhani Lempiäisen kokoelma.

Liikkuminen on yksi teemoista, mikä korostuu Lempiäisten suvun haastatteluissa. Lempiäiset ovat kulkeneet ja matkustaneet jo vuosikymmeniä sitten, mutta keinot ja kohteet ovat muuttuneet ajan myötä. Sukset olivat aikaisemmin maaseudulla elinehto, sillä niillä hiihdettiin talvisin pitkiäkin välimatkoja. Nykyään hiihto on enää harrastus, ja hiihtämään matkustetaan talvilomalla varta vasten sinne, missä on hyvin lunta tarjolla. Sulan maan aikaan on kuljettu polkupyörällä. Ensimmäinen oma polkupyörä on edelleen suuri asia lapselle, mutta 1950-ja 1960-luvuilla sen arvo oli moninkertainen. Polkupyörä hankittiin usein ensimmäisillä itse ansaituilla rahoilla, ja oma pyörä mahdollisti arkipäivän liikkumisen laajemmalla säteellä kuin kävellen.

Autot ovat Lempiäisten suvun jäsenten muistoissa merkittävässä osassa. Perheen ensimmäinen auto 1950- tai 1960-luvulla saattoi olla lapsen ylpeydenaihe.

Omalla henkilöautolla päästiin myös lomamatkoille Lappiin ja Norjaan. Nuoremmille suvun jäsenille autot kulkuvälineenä ovat arkipäivää, mutta ne voivat olla myös harrastus. Vanhoja autoja kunnostetaan, kauko-ohjattavilla pienoismalleilla ajetaan kilpaa ja metsissä mennään off road -maastoautoilla.

Off road -autot lähtemässä reitilleen sukuseuran tapahtumassa Lappeenrannassa syyskuussa 2016. Kuva: Kari Virtasen kokoelma.

Teemoittain jaoteltujen muistojen lisäksi kirjaan sisältyy artikkeleita, jotka johdattelevat tutkimusprosessin kulkuun ja avaavat kansatieteellisen tutkimuksen näkökulmia. Lisäksi katsauksenomaiset tietolaarit taustoittavat muisteluissa esiin nousseita ilmiöitä. Sukupolvien äänet. Lempiäisten sukuseuran jäsenten lapsuus- ja nuoruusmuistoja -sukuteos julkaistaan sunnuntaina 8.10.2017 Turun kirjamessujen yhteydessä klo 15.00–15.20 Eino-tilassa. Muistoista ja tutkimusprojektista pidetään samalla paneelikeskustelu. Tervetuloa kuuntelemaan ja esittämään kysymyksiä!

Teksti: Eija Schwartz.

Kirjan tiedot:

Sukupolvien äänet. Lempiäisten sukuseuran jäsenten lapsuus- ja nuoruusmuistoja.
Toim. Niina Koskihaara ja Maija Mäki
ISBN 978-951-29-6904-3
Kirjaa myy Lempiäisten sukuseura verkkokaupassaan.

Valokuvamuokkauksen lyhyt historia

Digitaalisen sukupolven myötä valokuvien muokkaamisesta on tullut yhä arkipäiväisempää. Puhutaan usein myös ’kuvamanipulaatiosta’, jolla tarkoituksenmukaisesti pyritään vaikuttamaan ihmisten mielikuviin kuva-aiheesta.

Ennen digitaalisen kuvankäsittelyn aikaa valokuvien analoginen käsittely perustui niiden fyysiseen muokkaukseen. Esimerkiksi mustavalkokuvia saatettiin maalata ja koota monesta eri kuvasta. Niitä voitiin työstää jo pimiössä, käsittelemällä ja leikkaamalla myös filminegatiiveja. Muokattuja kuvia tekivät niin studiokuvaajat kuin taiteilijatkin.

Kuvamanipulaatiota on tehty myös poliittisista syistä. Esimerkiksi sanomalehtikuvaa rajaamalla voidaan vaikuttaa sen välittämään viestiin. Ilman muokkaustakin saatetaan luoda harhaa kuvan aitoudesta; muun muassa tilannetta lavastamalla voidaan vaikuttaa kuvan sisältämään informaatioon. 1900-luvun alussa monet uskoivat keijukaisten olemassaoloon nähtyään kuvia niistä – ja puolustivat tätä näkemystä vankasti.

Nykyään valokuvaaja voi käsitellä kuviaan jo ennen kuvan ottamista: valo- ja väritasapainoa sekä tarkkuutta säädetään digikameran asetuksissa. Jälkikäteen kuvia voi työstää enemmän esimerkiksi Adobe Photoshop -ohjelmalla. Ohjelman suuri suosio loikin slangiverbin kuvanmuokkaamiselle – ”photoshoppaamisen”. 2000-luvulla erilaiset kuvan muokkaus- ja käsittelyohjelmat ovat tulleet yhä useamman saavutettavaksi. Muokattuja kuvia käytetään ahkerasti esimerkiksi Instagramissa, Facebookissa ja Snapchat-pikaviestipalvelussa. Jokapäiväinen kuvavirta onkin herättänyt runsaasti keskusteluja medialukutaidosta.

Ihmisvartaloiden ja kasvojen muokkaus ja käsittely herättävät paljon tunteita. Ne luovat harhaanjohtavia mielikuvia siitä, miltä ihminen todella näyttää. Kaikki eivät kuitenkaan halua käsitellä kuviaan. Aidot ”without makeup” -kuvat ja luonnollisuutta sekä käsittelemättömyyttä edustavat kuvat pyrkivät valtaamaan tilaa julkisesta mediasta.

Kuvien vastaanottaja tulkitsee kuvat omista lähtökohdistaan. Niihin vaikuttavat kulttuuriympäristö, kasvatus ja henkilön aikaisemmat kokemukset. Eräs turkulainen lukiolaisryhmä määritteli aidon kuvan ominaisuuksiksi luonnollisuuden, alkuperäisyyden, totuudenmukaisuuden ja ihmiskehon virheiden näkyvyyden. Toisaalta suurin osa hyväksyi muokatut mainos- ja mallikuvat, vaikka niiden ymmärrettiinkin väärentävän todellisuutta. Samalla muokattu kuva herätti lukiolaisissa selvästi enemmän negatiivisia tunteita ja mielikuvia, verrattuna aitoon kuvaan.

Kuvakulttuuri osallistaa yhä enemmän tavallisia ihmisiä. Kuka tahansa voi toimia valokuvaajana ja tuottaa kuvia julkiseen mediaan. Aidon ja muokatun kuvan raja on aikaisempaa häilyvämpi, ja sen tulkinta on hyvin henkilökohtainen.

 

Teksti: Essi Pietilä, Lauri Järvenpää & Minna Engblom (toim. Marianne Mäkinen)

Artikkelikuva: Nuori rusettipäinen tyttö peilivalokuvassa 1915. Sama tyttö pöydän ääressä viidestä eri kuvakulmasta kuvattuna. Nurmijärven museon kuva-arkisto.

Lue lisää valokuvista:
Leppänen, Anu-Riikka 2016: Henkiin herääviä valokuvia. Hiiskuttua-verkkolehti.
Mettälä, Helen & Salminen, Suvi & Marin, Erja 2016 (toim. Marianne Mäkinen): Paperinen valokuvakansio vai Facebookin kuvakokoelma? 100 vuotta mennyttä ja tulevaa -nettisivusto.

 

 

Paperinen valokuvakansio vai Facebookin kuvakokoelma?

Valokuva-albumi on perinteisessä muodossaan jäänyt hiljalleen jo osaksi menneisyyttä, ja se on muuttanut muotoaan sähköiseksi. Olkoonkin tallennusväline kännykkä selfiekepillä, polaroid-kamera tai pokkari, herättävät valokuvat ihmisissä mieleen muistoja ja tunteita.

Ensimmäiset valokuva-albumit – kuvien säilyttämistä, keräämistä ja selaamista varten – tulivat porvariston käyttöön jo 1860-luvulla. Visiitti- eli käyntikorttikuvia säilytettiin omissa rasioissaan ja albumeissaan. 1900-luvun vaihteen valokuvastudioissa alettiin kuvata myös ihmisen elinkaareen liittyviä juhlahetkiä, kuten hää- ja rippikuvia. Teollistumisen ja varallisuuden kasvun myötä valokuvaus tavoitti yhä useampia ihmisiä. Rullafilmien, laatikkokameroiden ja ensimmäisten värifilmien ansiosta valokuva oli levinnyt 1950-luvulla jo lähes kaikkiin suomalaisiin koteihin. Kuvaustilanteet monipuolistuivat ja aiheita olivat esimerkiksi joulun vietto, syntymäpäivät, hautajaiset, luonto ja maisemat.

”Ennen se oli semmosta, että mentiin kylään katteleen valokuvia. – – se tavallaan se yhteisöllisyys, mikä siinä aikasemmin oli, että sä tapasit ihmisiä niinkun kasvotusten.” *

Perinteiset albumit olivat kartonki-, nahka- tai tekonahkakantisia. Valokuvien viereen kartonkisivulle kirjoitettiin usein kuvaa selventävä teksti. Myöhemmin albumeja on tehty myös muovista, ja kuville on varattu omat paikkansa muovitaskuista. Monet perheet kuvasivat vielä 1990-luvulla ja 2000-luvun vaihteessa perinteisellä filmikameralla, jolloin kuvat on kehitetty ja aseteltu albumeihin.

YLEn Uutisissa vuodelta 2014 oli juttu valokuvien jakamisesta sosiaalisessa mediassa. Video: YLEn Elävä arkisto.

Valokuva-albumien merkitys on muuttunut erityisesti 2000-luvulla, digikameroiden ja kännykkäkameroiden käytön myötä. Digikuvista voidaan painattaa kuvakirjoja. Erityisesti monenlaiset selfiet, arki- ja matkakuvat täyttävät sähköisiä kansioita Facebookissa ja Instagramissa.

Valokuva-albumien yhteinen selailu ja muistelu ovat muuttuneet yhteiskuvien ottamiseksi kännykällä. Kuvilla kerätään tykkäyksiä ja kommenteja internetissä.

Suurella osalla ihmisistä on kuitenkin edelleen hyvin nostalginen suhde lapsuuden kodeissa koottuihin perhealbumeihin. Ne ovat kuin kuvattuja päiväkirjoja elämän kaaren huippuhetkistä. Albumit antavat lisäksi tietoa edesmenneiden sukulaisten elämästä ja menneistä ajoista, joita ei enää mistään muualta tavoita. Millä tavoin sähköiset valokuvakansiot jäävätkään muistiin tuleville polville?

 

Teksti: Helen Mettälä, Suvi Salminen ja Erja Marin, kansatieteen työseminaari 2016 (toim. Marianne Mäkinen)
* Viittaus haastattelusta kansatieteen työseminaarityössä ”Valokuva-albumin muuttuneet merkitykset” (Helen Mettälä, Suvi Salminen & Erja Marin 2016).

Artikkelikuva: Kuvakaappaus, Turun yliopiston kansatieteen oppiaineen Facebook-sivut.

Lue lisää valokuvien arjen historiasta:
Leppänen, Anu-Riikka 2016: Henkiin herääviä valokuvia. Hiiskuttua-verkkolehti.