Kansatieteen keskeisimpiä profilointiperusteita on oppiaineen suhde aineistonhankintaan. Tämä merkitsee kenttätyön tekemistä. Taustat tälle toiminnalle löytyvät yleisetnografisesta tiedemaailmasta ja etnografisista menetelmistä. Aikaisemmin erityisesti antropologia on tullut tunnetuksi kaukaisten ja eksoottisten yhteisöjen parissa tapahtuvasta tiedon tallentamisesta ja keruusta. Myös suomalaiset varhaiset sosiaaliantropologit (esim. E. Westermarck, R. Karsten, H. Granqvist) tekivät vastaavia matkoja ja kansatieteilijät erityisesti yhdessä kielitieteilijöiden kanssa lähinnä suomalais-ugrilaisten kansojen pariin (esim. S. Pälsi, U.T. Sirelius). Kulttuuriantropologian kautta teemat ja kenttävariaatiot ovat saavuttaneet huomattavan kirjon, ja mukana ovat esimerkiksi niin urbaani kuin lääketieteellinenkin näkökulma. Myös historiatieteet ovat tavallaan etnografisoituneet aineistonhankinnassaan.
Myöhemmin matkan ja ”primitiivisyyden” avulla tapahtunut kohteen määrittely on saanut rinnalleen ”homeland anthropologyn”, suomalaisen ja vertailevan kansatieteen sekä eurooppalaisen etnologian kaltaiset ulottuvuudet. Kansatieteessä primaari tutkimuskohde on ollut oma kansa, vaikka vertailevaa näkökulmaa on korostettu. Nykyisin kenttätyön avulla pyritään usein lähestymään muutos- ja murrosprosesseja. Näihin voivat kuulua niin maahan- ja maastamuutto kuin arkisen teknologian kehityskin. Samalla maantieteellisen sijainnin avulla määrittyvä kenttä-käsite on kokenut inflaation. Kenttä voidaankin määrätyn kylän tai kaupungin lisäksi ymmärtää yhtä hyvin esimerkiksi instituutioksi, arkistoksi, ilmiöksi tai tapahtumaksi.
Etnografisten menetelmien palettiin ovat kuuluneet erityisesti haastattelun, havainnoinnin, kyselyjen ja kuvaamisen erilaiset menetelmät. Yhä useammin painotetaan eettisyyttä, kenttätyön dialogisuutta ja tutkijasubjektin sekä tutkittavaobjektin suhteen luonnetta. Samalla voidaan pohtia kansatieteellisen kenttätyön ja hiljattain lanseeratun yliopiston kolmannen tehtävän eli yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen yhteisiä piirteitä. Etnologisessa kenttätyössä keskustellaan myös osallistamisesta, törmäyttämisestä ja soveltavasta tutkimuksesta. Tallennusmenetelmien kehittyessä kenttätyön tekninen ja teknologinen osuus on muuttunut kelanauhureista ja filmikameroista digitaalisten tallenteiden käytöksi. Kenttämateriaalien arkistoinnin suhteen vastaava kehitys on helpottanut tutkijoiden työtä niin aineistojen lähestymisen kuin jakamisenkin näkökulmista. Kenttätöiden historia ja olemus kuvastuu sekä kenttätyökertomusten kautta että myös arkistoidun aineiston, opinnäytteiden ja julkaistun tutkimuksen avulla. Turkulaisessa kansatieteessä kenttätyön alkeet kuuluvat jo ensimmäisen vuoden opintosisältöihin ja kumulatiivisesti koko opintopolkuun. Nykypäivän näkökulmasta se on toimintaa valtiorajan kaksoiskaupungissa, jokiohjelmien ja kuntaliitosten tutkimuksessa tai yhtä hyvin silakanpyynnin parissa.
Teksti: Timo J. Virtanen.
Artikkelikuva: Kansatieteen opiskelijoita Aurajoen ylittävällä kampiförillä vuonna 2010. Kuva: Timo J. Virtanen.
Lue lisää kansatieteestä:
Ruotsala, Helena 2005: Matkoja, muistoja, mielikuvia. Kansatieteilijä kentällä. Teoksessa: Korkiakangas P. , Olsson, P. & Ruotsala, H. (Toim.) Polkuja etnologian menetelmiin. Ethnos-toimite 11. s. 45-76. Ethnos ry. Helsinki.
Virtanen, Timo J. 2016: KENTTÄMETODINEN KOKEILU. Muistihuone 2011 kulttuuripääkaupunkivuoden jokihankkeessa. Teoksessa: Kirjoittamalla kerrotut. Kansatieteelliset kyselyt tiedon lähteinä. Korkiakangas, P. , Olsson, P. Ruotsala, H. & Åström, A-M. (Toim.) Ethnos-toimite 19. s. 384 – 416. Ethnos ry. Helsinki.
