Hyönteisneulalla ja sähkökoneella

Tatuoinnista on nopeasti tullut visuaalisen kulttuurin lempilapsi. Rakennukset muodostavat graffiteilla ja muraaleilla koristautuvia kaupunkikehoja, joiden asukkailla on myös mahdollisuus viestiä iholleen rakentuvilla merkeillä ja kuvilla.

Vielä muutama vuosikymmen sitten Suomessakin lähinnä merimiesten ja rikollisten tunnusmerkkinä pidetyt kuvat ovat ajan myötä muuttuneet hyväksytyksi ihotaiteeksi. Tatuointien näkyvyys on kasvanut räjähdysmäisesti: niiden ympärille järjestetään messuja, julkaistaan lehtiä ja perustetaan yhä uusia studioita.

Urheilijoiden ja artistien lisäksi kuva on selkeästi tullut hyväksytyksi myös tavallisen kansalaisen arjessa. Porvarisrouvan lapaluun tietämillä sijaitsevan perhosen alkuperäinen merkitys tosin on usein kadoksissa.

Hyönteisneulalla hakattu pin-up-aiheinen mustejälki on vaihtunut sähkökoneiden turvallisiin väreihin ja muutoinkin usein korkeatasoisiin tuotteisiin. Professori O`Reillyn tosin tiedetään käyttäneen konetta New Yorkissa jo 1890-luvulla. Professori tai Doc liitettiin usein ammattitatuoitsijoiden titteliksi myöhemminkin, ja esimerkiksi Suomesta lähdettiin jo 1970-luvulla Tukholmaan Doc Forrestin liikkeeseen.

Initiaationa otettujen sydän, risti ja ankkuri -kokonaisuuksien ohelle ovat myöhemmin löytyneet koristeelliset japanilaiset koikarpit ja kirsikankukat, tribaalikuvat sekä modernisoidut old school teemat. Monet nykykuvat viittaavat esimerkiksi kelttiläiseen muinaismaailmaan, japanilaiseen kulttuuriperintöön tai muuntavat entisen yksinkertaisen sydänmotiivin monimutkaiseksi ja realistiseksi kammioiden ja verisuonien esitykseksi. Sarjakuvahahmot, poliitikot, lapset ja lemmikit voivat näyttäytyä iholla rinnakkain. Yhä useammin tatuointi yhdistyy myös muihin kehonmuokkauksiin kuten lävistyksiin, implantteihin ja arpeuttamisiin.

”Pääskynen on klassinen merimiesmotiivi. Sinistä pääskystä kutsutaan usein nimellä ”Blue bird”. Joidenkin lähteiden mukaan pääskynen voi tarkoittaa sitä, että merimies on ylittänyt päiväntasaajan tai seilannut tietyn määrän meripeninkulmia, mutta kuva-aiheella on myös monia muita tulkintoja. Tässä kuvassa näkyy yhteys kirjekyyhkyyn. Pääskynen saapuu merimiehen luokse kirjekäärö nokassaan, kenties kantaen lemmenviestiä. Siinä tapauksessa naisen kuva on maalla uskollisesti odottavan morsiamen arkkityypppi.” Kuva ja teksti: Sjöhistoriska museet (käännös: Pauliina Niemi)

Ammattilaistatuoijien parissa on selvää hierarkiaa, koska monet tekijät ovat perineet ammattinsa edellisiltä sukupolvilta, ja tekotapojakin voidaan jäljittää eri kulttuureissa eri suuntiin. Hiililangat, arpitatuoinnit ja muut eri kulttuurien perinteiset tatuointimenetelmät laajentavat kenttää globaalisti.

Siinä missä aikaisemmin kuvien ottamisen motiivina oli seiloreiden tai vankien joukkoon kuuluminen, nyttemmin ryhmäidentiteettien tilalle tai ohelle ovat nousseet voimakkaammin erottautumisen ja yksilöllisen ilmaisun teemat.

Tarinat kaverille peukalon juureen hakatusta ”pumminmerkistä” paisuvat suullisessa perinteessä pitkälle linjalle lähteneeseen kokkiin, joka maihin pistäytyessään sai Etelä-Amerikassa kahvipannun kuvan otsaansa. Tämä taas johtaa keskusteluun, jossa nykyisin pohditaan kuvan pysyvyyttä, haittamerkityksiä ja poistamisen tapoja. Jengitatuointeja on poistettu jopa rälläkällä, mutta lääketieteellisesti laserpoistot ovat suositeltavampia.

Lääketieteellinen ulottuvuus kiinnostaa muutoinkin nykyään sekä tatuointien tekijöitä että asiakkaita. Lasten korvalehtiin saatetaan esimerkiksi tatuoida terveyspiste, jonka yhteys akupunktiopisteisiinkin lienee olemassa. Jäämies Ötzin tatuoitujen pisteiden sijoittuminen oletettuihin akupunktiopisteisiin kertoo kuvan ja terveyden vuosituhantisesta yhteydestä.

Teksti: Timo J. Virtanen

Artikkelikuva: Metallimusiikkifani. Cantry Palovaaran metallimusiikkiaiheiset tatutoinnit on tehnyt tatuointiartisti Janne Sova. Palovaaralle on tärkeää, että jo hänen ulkonäöstään välittyy selvästi tietynlainen metallimusiikkiin liittyvä rankkuus ja asenne. Helsingin kaupunginmuseo. Kuvaaja: Sakari Kiuru 2013.

Lue lisää tatuoinneista:

Virtanen Timo J. 2016 Sydän, karppi ja ankkuri. – Askel kulttuurien tutkimukseen (Toim. Jaana Kouri & al.) Folkloristiikka, kansatiede ja uskontotiede. Turku.

Juntunen, Juho K. 2004. Tatuoitu. Helsinki: WSOY.

Ruotsalainen, Jari 2001. Kosmeettisia häiriöitä? Kertomuksia suomalaisesta tatuoinnista. Joensuu: Ilias.

Ruotsalainen, Jari 2014. ”Yks ja ainoa hautaan saakka”. Merimiestatuoinnin ritualistiset ja sosiaaliset ulottuvuudet muistelukerronnassa. – Elore 1/2014.

Haastatteluja, kuvaamista ja keruuta – kansatieteen kenttätöitä

Kansatieteen keskeisimpiä profilointiperusteita on oppiaineen suhde aineistonhankintaan. Tämä merkitsee kenttätyön tekemistä. Taustat tälle toiminnalle löytyvät yleisetnografisesta tiedemaailmasta ja etnografisista menetelmistä. Aikaisemmin erityisesti antropologia on tullut tunnetuksi kaukaisten ja eksoottisten yhteisöjen parissa tapahtuvasta tiedon tallentamisesta ja keruusta.  Myös suomalaiset varhaiset sosiaaliantropologit (esim. E. Westermarck, R. Karsten, H. Granqvist) tekivät vastaavia matkoja ja kansatieteilijät erityisesti yhdessä kielitieteilijöiden kanssa lähinnä suomalais-ugrilaisten kansojen pariin (esim. S. Pälsi, U.T. Sirelius). Kulttuuriantropologian kautta teemat ja kenttävariaatiot ovat saavuttaneet huomattavan kirjon, ja mukana ovat esimerkiksi niin urbaani kuin lääketieteellinenkin näkökulma. Myös historiatieteet ovat tavallaan etnografisoituneet aineistonhankinnassaan.

Otteita kenttätyöpäiväkirjasta. Kenttätöitä tehtiin Bengtskärin majakalla keväällä 2013. Turun Yliopistosäätiö on rahoittanut tutkimusta. Kuva: Timo J. Virtanen.

Myöhemmin matkan ja ”primitiivisyyden” avulla tapahtunut kohteen määrittely on saanut rinnalleen ”homeland anthropologyn”, suomalaisen ja vertailevan kansatieteen sekä eurooppalaisen etnologian kaltaiset ulottuvuudet. Kansatieteessä primaari tutkimuskohde on ollut oma kansa, vaikka vertailevaa näkökulmaa on korostettu. Nykyisin kenttätyön avulla pyritään usein lähestymään muutos- ja murrosprosesseja. Näihin voivat kuulua niin maahan- ja maastamuutto kuin arkisen teknologian kehityskin. Samalla maantieteellisen sijainnin avulla määrittyvä kenttä-käsite on kokenut inflaation. Kenttä voidaankin määrätyn kylän tai kaupungin lisäksi ymmärtää yhtä hyvin esimerkiksi instituutioksi, arkistoksi, ilmiöksi tai tapahtumaksi.

Kansatieteen kenttätyökurssilla Tarvasjoella keväällä 2016. Kuva: Timo J. Virtasen kokoelmasta.

Etnografisten menetelmien palettiin ovat kuuluneet erityisesti haastattelun, havainnoinnin, kyselyjen ja kuvaamisen erilaiset menetelmät.  Yhä useammin painotetaan eettisyyttä, kenttätyön dialogisuutta ja tutkijasubjektin sekä tutkittavaobjektin suhteen luonnetta. Samalla voidaan pohtia kansatieteellisen kenttätyön ja hiljattain lanseeratun yliopiston kolmannen tehtävän eli yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen yhteisiä piirteitä.  Etnologisessa kenttätyössä keskustellaan myös osallistamisesta, törmäyttämisestä ja soveltavasta tutkimuksesta.  Tallennusmenetelmien kehittyessä kenttätyön tekninen ja teknologinen osuus on muuttunut kelanauhureista ja filmikameroista digitaalisten tallenteiden käytöksi. Kenttämateriaalien arkistoinnin suhteen vastaava kehitys on helpottanut tutkijoiden työtä niin aineistojen lähestymisen kuin jakamisenkin näkökulmista.  Kenttätöiden historia ja olemus kuvastuu sekä kenttätyökertomusten kautta että myös arkistoidun aineiston, opinnäytteiden ja julkaistun tutkimuksen avulla. Turkulaisessa kansatieteessä kenttätyön alkeet kuuluvat jo ensimmäisen vuoden opintosisältöihin ja kumulatiivisesti koko opintopolkuun.  Nykypäivän näkökulmasta se on toimintaa valtiorajan kaksoiskaupungissa, jokiohjelmien ja kuntaliitosten tutkimuksessa tai yhtä hyvin silakanpyynnin parissa.

Kerrottu ja koettu Turku -hankkeen muistihuone, joka esitteli muistoja Aurajoesta sekä vastaanotti ja taltioi kaupunkilaisten jokikokemuksia. Kuva: Anne Simola 2011.

Teksti: Timo J. Virtanen.

Artikkelikuva: Kansatieteen opiskelijoita Aurajoen ylittävällä kampiförillä vuonna 2010. Kuva: Timo J. Virtanen.

Lue lisää kansatieteestä:

Ruotsala, Helena 2005: Matkoja,  muistoja, mielikuvia. Kansatieteilijä kentällä. Teoksessa: Korkiakangas P. , Olsson, P.  & Ruotsala, H.  (Toim.) Polkuja etnologian menetelmiin.  Ethnos-toimite 11. s. 45-76. Ethnos ry. Helsinki.

Virtanen, Timo J. 2016: KENTTÄMETODINEN KOKEILU. Muistihuone 2011 kulttuuripääkaupunkivuoden jokihankkeessa.  Teoksessa:  Kirjoittamalla kerrotut. Kansatieteelliset kyselyt tiedon lähteinä.  Korkiakangas, P. , Olsson, P. Ruotsala, H. & Åström, A-M. (Toim.) Ethnos-toimite 19. s. 384 – 416. Ethnos ry. Helsinki.

Viestinnän muutoksia osakunnissa

Kansatieteen jatko-opiskelija Mari Säisä (FM) kertoo videolla Turun yliopiston osakuntien ulkoisesta ja sisäisestä viestinnästä. Itse askarrelluista jäsenlehdistä ja viestittelystä ilmoitustauluilla on vuosikymmenten saatossa siirrytty nettijulkaisuihin ja WhatsApp-keskusteluryhmiin.

Mari Säisän väitöskirjan tutkimusaihe on nuoren aikuisen suhde yhteisöön. Tutkimuksessaan hän tarkastelee erityisesti Turun yliopiston osakuntia. Tutustu lisää Marin jatkotutkimukseen täällä.

 

Video: toimitus, leikkaus ja editointi, Marianne Mäkinen 2017.

Lue lisää Turun yliopiston osakunnista:
Mari Säisä 2017: Miten osakunnilla viestitään? 100-vuotta mennyttä ja tulevaa -verkkosivusto.
Vuoden 2014 Sohva-lehti
Turun yliopiston Savo-Karjalainen osakunta

 

 

Miten osakunnilla viestitään?

Savumerkeillä ja kirjekyyhkyillä, vai kenties rikkinäisillä puhelimilla? Osakuntien opiskelijat askartelivat itse jäsenlehtiään ennen kopiokoneiden ja lehtipainojen tuloa.

Turussa osakuntainsituutio on ollut olemassa jo Turun akatemian ajalta 1600-luvulla. Akatemian professorit pitivät opiskelijoita laiskoina, joten heidät jaettiin osakuntiin. Osakuntien moraalia ja siveyttä asetettiin valvomaan inspehtorit. Tuohon aikaan tiedetään osakuntalaisten istuneen viettämässä sarviaisia (jäsenten tutustumistilaisuuksia) kellariravintoloissa.

Tänä päivänä lainmukaiset osakunnat ovat vain Aalto- ja Helsingin yliopistossa. Turun yliopiston osakunnat ovat ylioppilaskunnan alaisia opiskelijajärjestöjä. Osakuntia on Turun yliopistossa kaikkiaan neljä: Savo-Karjalainen (SKO) , Satakuntalais-Hämäläinen (SHO), Pohjalainen (TPO) ja Varsinnaissuomalainen (TVO). Kaikki Turun yliopiston osakunnat on perustettu 1920-luvulla, mutta tahti ei ole hiljentynyt.

SKOn ilmoitustaulu 2006.
Ennen internetaikaa suurin osa osakunnan viestinnästä käytiin ilmoitustaululla. Kuva: Mira Tammelin 2006.

Vuosituhannen vaihteessa SHO:lle, SKO:lle ja TPO:lle luotiin omat IRC-kanavat, joilla osakuntien jäärät edelleen viestittelevät. Nykyään osakunnissa viestitään paljon Facebookin kautta. Sisäpiiriläisillä on ainakin on omat WhatsApp-ryhmänsä, ja virallisemmista asioista tiedotetaan sähköpostitse – vanhemmille jäsenille jopa kirjeitse.

Turun yliopiston Pohjalaisen osakunnan esittelypöytä Turun yliopiston ylioppilaskunnan avajaiskarnevaaleissa 2016. Kuvaaja: Tomi Metsälä.

Huomattava osa osakuntaperinnettä ovat myös osakuntien lehdet. SKO:n  KÄK-lehti ilmestyy kaksi kertaa vuodessa: keväällä vuosijuhlan, ja syksyllä seniorijuhlan yhteydessä. SHO:lla on ilmestynyt vapun aikaan Vappu-Äyskäri, ja TVO:lla V.S.O.P sekä TPO:lla Nova Botnica satunnaisesti. Satakuntalais-Hämäläisellä ja Savo-Karjalaisella osakunnalla on ilmestynyt myös Sohva-lehti, jossa esiteltiin yleisesti kaikkia osakuntia.

Viestinnän muutoksia osakunnissa -videolla Mari kertoo lisää opiskelijayhteisöjen ulkoisen ja sisäisen viestittelyn muutoksista.

 

Teksti: Mari Säisä, kansatieteen jatko-opiskelija, FM

Artikkelikuva: Osakuntien viestintää opintotuen korotuksen puolesta vuonna 2006. Kuva: Mira Tammelin.

Lue lisää osakunnista:
Vuoden 2014 Sohva-lehti
Turun yliopiston Savo-Karjalainen osakunta

 

Kinky-yhteisö keskustelupalstoilla ja bileissä

BDSM, sadomasokismi, bondage, fetissit… Kinkyyn seksuaalisuuteen liittyy usein stigma: se on jotain mihin liittyy väärinkäsityksiä, ja mikä usein pidetään piilossa ulkopuolisilta. Yhteenkuuluvuuden tunteminen ja yhteisöllisyys on tärkeää myös yksilöllisyyttä korostavassa nykyajassa. Se lisää hyvinvointia niin psyykkisellä kuin fyysiselläkin tasolla. Kinkyt luovat yhteisöllisiä ja turvallisempia tiloja vaikkapa kinkybileiden ja internetyhteisöjen muodossa.

Vaikka erilaiset fetisismin ja sadomasokismin muodot poistettiin Suomessa kansainvälisestä ICD-10 tautiluokituksesta vuonna 2011, kinkyä seksuaalisuutta saatetaan silti pitää jopa sairautena. Populaarikulttuurissa fetissit esitetään usein vitsinä tai sadomasokismi väkivaltana. Saatetaan jopa ajatella ettei BDSM-harrastaja ole pätevä työskentelemään vaikkapa lasten parissa. Esimerkiksi sadomasokismiin kuuluu kuitenkin olennaisena osana yhteinen sopimus ja suostumuksellisuus. Sadomasokistisen leikin (tai session) puitteista on sovittava etukäteen osapuolten välillä, ja kommunikaatio on myös session aikana tärkeää.

Koska kinky seksuaalisuus pidetään usein visusti kaapissa stigman vuoksi, yksilö saattaa kuvitella olevansa yksin mieltymystensä kanssa, ja kumppanin löytäminen voi tuntua toivottomalta. Myös pelko siitä, että itsessä on jokin vialla kun normaalina pidetyt asiat eivät kiinnosta tai kiihota, voi aiheuttaa ahdistusta ja sosiaalista eristäytymistä.

Ihminen kaipaa ympärilleen yhteisöä ja yhteenkuuluvuuden tunnetta. Nykypäivänä kinky-yhteisö löytyy helpoiten internetistä. Netin kautta voi hakea paitsi tietoa, myös ympärilleen henkilöitä, jotka jakavat omat intressit. Yhteisön löytyminen on yksilölle usein voimakas ja helpottava kokemus, ja usein puhutaankin kotiin löytämisestä.

Kun halutaan tavata ihmisiä kasvotusten ja nähdä henkilöt keskustelupalstojen nimimerkkien takana, osallistutaan usein yhdistysten järjestämään toimintaan: kokouksiin, pubi-iltoihin ja kinkybileisiin. Bileet ovat usein kinkyn karnevalistinen näyttämö, jonne tullaan paitsi tapaamaan tuttuja ja tutustumaan, myös näyttäytymään fetissiasussa ja leikkimään.

Kinkybileet on puolijulkinen tila, jossa kaikki saavat olla vapaasti omine mieltymyksineen osana yhteisöä.  Bileet järjestetään usein jonkin baarin tiloissa, mutta tapahtumaan liittyy erilaisia sääntöjä; bile-etiketti kieltää esimerkiksi kuvaamisen tai toisen koskemisen ilman lupaa. Säännöillä luodaan turvallinen tila, pidetään yllä solidaarisuutta yhteisön sisällä sekä rakennetaan me-henkeä.

Kinkybileet sekä internetyhteisöt saattavat olla ensimmäinen tila, jonne henkilö tuntee olevansa tervetullut omana itsenään, ja missä erilaisuutta ei tuomita – tai ylipäätään pidetä erilaisuutena. Siksi nämä yhteisöt ovat merkittäviä ja niiden olemassaolo on tärkeää.

 

Teksti: Johanna Pohtinen, kansatieteen jatko-opiskelija, FM

Artikkelikuva: Turun BDSM-yhdistys ry:n bilejuliste, kuva Tomi Junnila/Turun Baletti.

Lue lisää:
Pohtinen Johanna 2014: Kinky seksuaalisuus arkisena ja arjesta irrottavana ilmiönä. Seksologinen aikakauskirja 1(1), sivut 3–14.